Kreikkalaisen antiikin kulta-aikana (n. 500-320 eKr.) ja sitä edeltäneenä arkaaisena aikana (n.800-500 eKr.) maailmankäsitys rakentui Homeroksen Iliaan ja Odysseian hengessä taruperäisistä muinaisuskomuksista koostuneesta mytologiasta. Uskontoa ja kosmologista ymmärrystä nimitti Hesiodoksen teoksessa Jumalten synty 700-luvulla kirjattu Zeus-keskinen jumalakäsitys, toisaalta edelleen myös vainajien ja esi-isien henkien palvonta. Hyväksytyt perinnäisuskomukset alkoivat törmätä ensimmäisiin tieteellisiin selitysmalleihin kaupunkivaltioiksi kehittyneissä poliittisissa yhteisöissä. Yhteisöelämän periaatteissa ja maailmankuvassa tapahtui suuri muutos: Thales esitti oman käsityksensä vedestä kaiken alkuaineena, Pythagoraan mukaan luvut esittivät tarkan kuvan todellisuudesta, ja Anaksimandros todisteli kaiken koostuvan erilaisten voimien vastakohdista. Kreikkalaisen kulta-ajan filosofia on jättiläismäinen, kerroksittainen ja monivetoinen kokonaisuus eri koulukuntien keskusteluja, omalaatuisten ajattelijoiden maailmantulkintoja sekä poliittisiksi ja uskonnollisiksi oppisuunniksi omaksuttuja käsitystapoja.
Filosofisen ajattelun henkisenä isänä pidetään ihmetteleväksi kulkijaksi usein kuvattua Sokratesta (470-369 eKr.), jonka keskusteluja erilaisten ”viisaiden” kanssa taltioi oppilaansa Platon (427-347 eKr.). Kysymisen ja epäilemisen metodillaan sekä ongelmiakin tuottaneella eettisellä tinkimättömyydellään Sokrates haastoi dialogiin useita opetusta maksua vastaan tarjonneita ja omaa ”sivistystään” levittäneitä sofisteja. Sokrates uskoi, että tie onneen kävisi sellaisen totuutta ja hyveitä eli tietoa hyvästä etsivän ajattelun kautta, jonka alkukohtana olisi tietämättömyys. Pahimpina epätoivon hetkinä Sokrateenkin oli tukeuduttava vuoropuheluun daimoninsa eli intuitiivisen omantuntonsa kanssa.
Platon jäsenteli eettisesti tavoiteltavan yhteiskuntamallinsa teokseensa Valtio, jonka mukaan kunkin yksilön asema, tehtävät ja oikeudet olisi järjestettävä luonteiden ja hyveiden mukaisesti. Kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus kuuluivat osaksi kaikkien luokkien hyveitä, mutta urhoollisuus erityisesti sotilasluokalle ja viisaus hallitsevalle säädylle. Platon esitti myös ajatuksen, jonka mukaan korkeamman totuuden saavuttaneiden filosofien tulisi toimia myös kaupunkivaltion kuninkaina. Tiedon perusluonnetta ja tietämiseen liittyvää tragediaa idealisti Platon hahmotti muun muassa luolavertauksessaan.
Platon perusti Akatemiaksi kutsutun tieteellisen oppilaitoksen ja toimi myös Aristoteleen (384-322 eKr.) opettajana. Monialainen Aristoteles oli paitsi filosofian, myös muiden tieteiden vaikutusvaltaisin systematisoija. Filosofia esintyy Aristoteleen jaossa ”tieteiden tieteenä”, mutta jakautuu totuudellista (analytiikka, topiikka, metafysiikka), oikeaa (etiikka, politiikka) ja kaunista (estetiikka, retoriikka) käsitteleviin erityisalueisiinsa. Hellenistisellä ajalla 300-luvulta eKr. lähtien perustettiin erityisesti Aristoteleen innoituksesta monia toisistaan paljonkin poikkeavia filosofisia koulukuntia, kuten kyreneläisyys, stoalaisuus ja epikurolaisuus.
Koulukuntien, kaupankäynnin, hellenistisen kulttuurin hajoamisen ja roomalaishallinnon laajentumisen vaikutuksesta kreikkalainen ajatteluperintö kulkeutui suurelle osaa Rooman valtakuntaa. Myös roomalainen uskonto ja yhteisöelämä muistuttivat pitkään 27 eKr. alkaneelle keisariajalle asti kreikkalaisella kulta-ajalla vakiintuneita puitteita. Mytologisessa uskomusjärjestelmässä roomalaiset jumalat vastasivat kreikkalaisia kantahahmojaan, kuten Jupitter Zeusta ja Victoria Nikeä, mutta sukukeskeisiä perinnäisuskomuksia sävytti hiljalleen 500-200 eKr. syrjäytetyn etruskikulttuurin vaikutus.
Roomalainen filosofia, kuten uskontokin, kytkeytyi selvästi kreikkalaisia muotojaan enemmän valtiollisiin ja käytännöllisiin elämänmuotoihin. Siinä missä kreikkalaisessa ajattelussa korostuu etiikka, kauneus ja oikeudenmukaisuus, painotetaan Roomassa käytännöllisesti toimivaa moraalia, lakia ja hallintoa. Tunnetuimmiksi roomalaisiksi filosofeiksi nousevatkin lakimies, puhetaidon opettaja ja kirjailija Marcus Tullius Cicero (106 eKr- 43 eKr.), virkamies ja kirjailija Lucius Annaeus Seneca (4 eKr. – 65 jKr.) sekä keisariajan huipulla keisarina toiminut stoalalaishenkinen Marcus Aurelius (121-180 jKr.).
Maailmankuvan kannalta suurimpia muutoksia roomalaisessa kulttuurissa oli alkuun 100-300 -luvuilla jKr. maan alle vainottu, mutta keisari Konstantinus Suuren toimesta Milanon ediktillä 313 ja Nikaian kirkolliskokouksessa 325 jKr. etusijalle nostettu kristinusko. Tästä eteenpäin monien vanhojen totunnaistapojen ja uskomusten, kuten kulttien ja rituaalien kuin myös harhaoppimiseksi tuomitun areiolaisuuden harjoittamista ei enää hyväksytty. Ainoaksi viralliseksi uskonnoksi kristinusko tuli Theodosiuksen (379-395 jKr.) hallintokaudella. 400-500 -luvuilla jKr. kansainvaellusten, erityisesti ostrogoottien ja langobardien sekä Rooman valtakunnan luhistumisen myötä sekä uskonnollinen että filosofinen elämä siirtyi voimakkaasti vasta kehittyneisiin luostareihin, joiden hengentieteellinen ja opillinen kukoistus säilyi suurelta osin läpi koko keskiajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti